Paitti ettei ol. Ku olisisiski. Eile ol meijä kihlajaisvuasipäivä - hurjaste siitäki jo o aikaa: kakskyt vuat. Tiätää sit, et ens vuan o kakskytvuatishääpäivä. Mihi kummaha se aika o oikkee menny?

Iski sellane ikävä eile, ettei mittää määrää. Se isäntä siäl seuralee Kiinas kevään eristymist vaa. Sevverti o siäläki yksinäiseks olos tuntenu, et ol ekan kerra yhresolomme aikan muistanu, et meil o täsä kevääl kihlajaispäivä. Sitä ku ei meil ol pahemmi ollu tapan kovaste eres muistel.

Tein töit ja ain jostai aasinsiltan tul isäntä miälehe - ja eiku het tippa silmähä. Kattelin telkkaa ja itkin, yritin lukkee lehtii, mut emmää saanu kyynelilt mittää selvää tekstist... Krhm!

Tää o kummallisenki kova paikka, etten sanois. Yritin sit puuhail kaikkee piänt, mut kyl se vaa jotenki kovi ankeet ol. Illal yritin tehrä täst aiheest postaust, mukku olin nyyhkimäs koko aja, enkä saanu ruurult mittää selvää, mitä mää olin kirjottanu, ni jätin sit koko homman sikses ja laitin koneen kii.

Tällassii päivii nyy sit vaa välil näyttää tuleva. Eikä mahra mittää. Josko sit tänäpe parempaan päivähä, tuareen lumen kaunistaes maisemii, mentäisis.

Ja sit se kuva, joho toi otsikko oikeest viittas:

Tää ei varmaa paljoo selityksii kaipaakkaa. =o)