Mun elämäni koira, rakas Mimi, on poissa. <3 Kipeää tekee. Sain puhelinsoiton yöllä, että lauantain puolella eläinlääkäri oli viimein päättänyt tehdä Mimin kärsimyksistä lopun ja auttanut pois. Lääkitys näytti ensin alkavan puremaan, mutta sitten kuitenkin tapahtui romahdus. Mimi ei vain enää jaksanut. Viralliseksi kuolinsyyksi tuli paha akuutti verenmyrkytystila, syy selvittämätön.

Aivan liian nuorena joutui lähtemään ja meidät jättämään, mutta näille asioille emme vain aina voi mitään. Koira, joka opetti minut opettamaan koiria. Koira, joka innostutti uusiin harrastuksiin ja jonka avulla sain myös useita ihania uusia ystäviä. Koira, jolla oli luontaista, hiljaista, auktoriteettiä, jota useimmat vieraatkin koirat kunnioittivat, vaikkei Mimi pitänyt isoa mekkalaa olemisistaan tai tekemisistään. Mimi oli meidän katraasta se "ihokas", joka nautti ihmisissä kiinni olemisesta, selän tuomasta lämmöstä ja ystävällisellä käytöksellään ohjasi ja opetti myös muita koiria. En millään olisi suonut häntä vielä pois. Koirienhan kuuluisi elää paljon pidempään.

Mutta toisaalta, Mimi vältti nyt ne vanhuuden mukanaan tuomat vaivat, joita jokainen pakkaa saamaan jossainkohti elämäänsä. Päivän sairastelu on mielestäni silti parempi kuin kuukausien elämän pidennysyritys, jollei siinä onnistukaan.

Uskon silti, että vielä Miminkin tapaan, joskus. Ikinä en häntä unohda, se on varma.

Meidän valpas töpöhännänheiluttajamme, nuku rauhassa! <3

Edellisessä postauksessa enemmän Mimin sairastumisesta.