Haa, siivotessani paperikamoja (säilytettävät/poltettavat) löysin tarinanalun, jonka olen kirjoittanut jotain 12-13-vuotiaana, yli 30 vuotta sitten. Aikaa ennen kirjoituskonetta, jonka sain rippilahjaksi vanhemmiltani. Käsin kirjoitettuna sellaiselle paperille, mitä nyt silloin käsiini sain.

tarina-normal.jpg

Syystä, jota en edes itse muista, on tarina jäänyt kesken. Kirjoitan sen tähän ja sitten kuka haluaa, voi jatkaa, mitä sitten sattuikaan. Olisi kiva lukea muitten jatkoja ja ajatuksia. Voitte vaikka keksiä tarinalle myös nimen. Kirjoittakaa vain kommenttiin, että olette jatkaneet ja mistä jatko löytyy, niin tulen mielelläni lukemaan! =D

Nyt se alkaa, oma nimetön tarina:

 - Älä viitsi, sanoi Kalle, ei sinulla ole niin paljon rahaa.
 Kalle istui Matin keittiössä ja katsoi epäluuloisena ystäväänsä.
 - Onpas. Olen elänyt hyvin säästeliäästi nämä pari vuotta. Vai voitko sanoa muuta?
 - No, Susannan jälkeen...
 Susanna oli Matin entinen tyttöystävä. He olivat olleet yhdessä jo kolme vuotta, kun Susanna sai kutsun Lappiin. Heille tuli riita matkasta. Matti jäi ja Susanna lähti, eikä hänestä vieläkään tiedetä mitään. Matti vihoitteli aikansa ja leppyi sitten. Hän on nyt kuukauden odottanut jonkinlaista viestiä Susannalta, mutta mitään ei ole kuulunut.
 - Niin, luulisi hänen jotain ilmoittavan sen kirjeeni jälkeen. Ellei hänellä sitten... ole toinen...
 Matti näytti tosi surkealta, eikä Kalle tiennyt mitä sanoa, joten hän oli hiljaa. Äkkiä Matti alkoi nauraa. Kalle hätkähti.
 - Mitä sinä nyt? Kalle ihmetteli.
 - Ajattele. Olen kerännyt kaksi vuotta rahaa tuohon pirun lapinreissuun ja vasta nyt tulee ensimmäistä kertaa mieleeni, että hänellähän voi olla mies siellä.
 Kalle katsoi ihmeissään ystäväänsä.
 - Ollaanhan me siitä puhuttu. Monta kertaa, sanoi Kalle.
 - Jo vain, mutta ikinä ennen se ei ole tuntunut mahdolliselta, sanoi Matti jo rauhoittuneempana. - Ekaa kertaa ajattelen, että sehän on hyvin todennäköistä, varsinkin kun hän ei vastannut kirjeeseeni.
 - Ehkä hän on muuttanut, ehdotti Kalle.
 - Ehkä... Sehän selviää kun pääsemme sinne.
 - Pääsemme? Ei minulla ole sellaisia varoja. Ja sitäpaitsi...
 - Älä viitsi keksiä tarinoita, joita sä et itsekään usko, keskeytti Matti.
 - Mut... mutta...
 - Tätä varten mä oon säästäny, jatkoi Matti - kaksi kovaa vuotta. Saat säkin multa sitten samalla hieman ennenaikaisen synttärilahjan... tämän matkan muodossa. Toivon vaan, että tässä sivussa tulis tavattuu Susanna.
 Taas hiljaisuus.
 - Okei. Kunhan et pyydä mua sitten esiliinaksi... myöntyi Kalle virnistäen.

*** *** ***

 Taksi pysähtyi suuren valkoisen talon viereen. Autosta astui ulos nuori, kevyestipukeutunut nainen. Hän seisoi hetken auton vierellä katsellen vanhaa taloa.
 - Se ei ole yhtään muuttunut. Tulppaanit kukkivat seinän vierustalla, koivuissa on tuoreet vaaleanvihreät lehdet. Juuri niinkuin silloin kun lähdin, nainen ajatteli.
 Nainen, Susanna Niemi, avasi taksin takaistuimen oven, otti sieltä kaksi suurta matkalaukkua ja laski ne maahan auton viereen.
 - Kuinka paljon? hän kysyi taksinkuljettajalta, joka näytti olevan kuumissaan. Hikipisarat valuen hän vastasi - Viisikymmentäviisi markkaa.
 Susanna antoi miehelle kuusikymmentä markkaa ja lähti samantien kantamaan kasseja talon ovelle. Hän avasi oven ja astui kantamuksineen sisälle.
 Halli oli aika pimeä. Valkoiset portaat häämöttivät hallin päässä. Vasemmalla näkyi oleskeluhuone. Hän laittoi tulen takkaan ja istahti nojatuoliin takan viereen. Silmät kiinni Susanna muisteli edellistä kertaa, kun hän oli ollut tässä samassa huoneessa.
 Silloinkin paloi takassa tuli ja ulkonakin oli aika hämärää. Miten naurettavasta aiheesta heille olikin tullut riitaa. Vain Susannan ylpeys esti häntä soittamasta Matille. Miten monta kertaa hän olikaan seissyt puhelinluuri kädessään aikoen ilmoittaa vieläkin rakastavansa tätä. Nyt kun hän on taas kotona parin poissaolovuoden jälkeen, hänelle tulikin mieleen, ettei Matti ehkä halunnutkaan tavata Susannaa enää.
 - Mikä kauhistuttava ajatus, mutisi Susanna itsekseen.
 Puhelin pärähti soimaan, Susanna hätkähti. - Kuka se voi olla?
 Susanna nosti epäillen luurin ja haroi samalla toisella kädellään tuuheita hiuksiaan.
 - Susanna Niemi.
 - Hei, kultaseni, olethan sinä jo päässyt lomaltasi. Miten on mennyt?
 - Hei, äiti. Miten sinä osasitkin soittaa juuri nyt. En ole vielä ehtinyt edes purkaa laukkuja, kun pääsin vasta sisälle.
 - No, olenhan minä yrittänyt muutaman kerran aikaisemminkin, mutta et ollut tullut vielä. Kerrohan nyt siitä matkasta. Tapasitko ketään mukavaa kaveria siellä Tene... Teneriffalla... vai mikä se nyt oli?
 - Voi, olihan siellä montakin mukavaa kaveria, muttei kuitenkaan tarpeeksi mukavaa, vastasi Susanna hiukan haikeasti.
 - Et kai sinä enää murehdi sitä... sitä Mattia?
 - Äh, kuka murehtii ja mitä. Mitäs sinnepäin kuuluu?
 - Sitä samaa kuin ennenkin. Ai niin, meinasin unohtaa. Sinulle tuli kirje noin kuukausi sitten. Postileimasta ei saa selvää mistä se on. Luenko sen sinulle?
 - Oletko jo avannut sen? kysyi Susanna naurua äänessään. Äiti rakasti kirjeitä.
 - No, en, mutta aukaisisin mielelläni. Se on kirjoitettu niin sievällä käsialalla... että "Susanna Niemi"...
 - Voisitkos lähettää sen tänne? Eihän sitä tiedä mikä se on, pyysi Susanna.
 - Hyvä on, kuului hieman pettynyt ääni, - mutta kerrot sitten keneltä se on, jookos?
 - No, okei, kunhan se nyt ensiksi tulee tänne. Pitäisi mennä purkamaan laukut. Lähetän tuliaiset huomenna.
 - Kiva, soitellaan, hei.
 Susanna laski luurin ja asteli portaille. Hän otti laukut ja meni yläkertaan. Huoneessaan hän laski laukut sängylleen ja avasi ne. Ensimmäisessä laukussa oli paljon pikkuesineitä: matkamuistoja, tuliaisia, meikkejä jne. Toisessa oli vaatteita. Ison vaatemytyn Susanna vei kylpyhuoneeseensa. Samalla hän ajatteli Mattia. Hänen mustaakin mustempaa partaansa ja hiuksia, äkkipikaista luonnetta ja hellää hymyä.

*** *** ***

 - Mihin me nyt sitten mennään? kysyi Kalle. Hän tunsi itsensä hieman ylimääräiseksi tässä jutussa. Susannaahan he olivat tulleet katsomaan, eivätkä mitään lomaa pitämään.
 - Olen varannut meille huoneen hotellista, menemme ensin sinne, sanoi Matti. - Sitten voimmekin lähteä kävelylle.
 Kalle tiesi, että "kävely" tarkoitti Susannan etsimistä, mutta tuleepa samalla katsottua ympäristöä.
 Hotellissa Matti heitti laukkunsa hätäisesti sängylleen ja meni kylpyhuoneeseen. Pian alkoikin sieltä kuulua partakoneen ääntä. Kalle tyhjensi kassinsa kaappeihin ja istahti sängylleen. Häntä nauratti Matin touhuilu.
 - Toivottavasti minä en ikinä rakastu, hän sanoi.
 Matin pää tuli näkyviin kylpyhuoneesta. - Sanoitko sä jotain?
 - Äh, mutisin vain jotain. Ei se ollut mitään tärkeää. Jatka sä vaan puuhiasi, sanoi Kalle.
 - Käyn vielä suihkussa, niin olen valmis, sanoi Matti häviten taas kylpyhuoneeseen. Vesi alkoi räiskyä ja Matti sulki oven. Kalle pudisteli päätään.
 Matin tultua suihkusta Kalle meni kylpyhuoneeseen siistiytymään. Tultuaan takaisin sieltä Kalle huomasi Matin odottavan jo ovella kärsimättömänä.
 - Joko sä olet valmis? Matti kysyi eikä yrittänytkään peittää kärsimättömyyttään.
 - Kunhan saan vaatteet päälleni, vastasi Kalle pukien samalla itseään.
 Ulkona alkoi jo olla hämärää. Kalle päätteli Matin määrätietoisesta kävelystä, että toisella oli päämäärä jo tiedossa ja hänellä oli myös vahva aavistus mikä se päämäärä oli. Erään pienen punaisen talon edessä Matti vihdoin pysähtyi. He molemmat katsoivat taloa. Ikkunoista näkyi hyvin sisälle. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään. Yläkerran huoneen ikkunaverhoihin heijastui naisen hahmo.
 - Susanna, kuiskasi Matti.
 Kalle ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Lähteä, vai mennä soittamaan ovikelloa, joten hän ei tehnyt mitään. Hän odotti. Kalle huomasi, kun Matti hätkähti. Seuratessaan Matin katsetta hän näki, että yläkerran ikkunaan oli tullut toinenkin hahmo, mies. Matti käännähti äkkiä, ettei Kalle nähnyt kuin hänen selkänsä. Kalle huokaisi.
 - Lähdetään, sanoi Matti ääni hieman värähtäen.
 Matti lähti astelemaan raskain askelin, olkapäät lysähtäneenä. Kalle seurasi häntä. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa hämärillä kaduilla, kunnes hotelli tuli näkyviin. Silloin Matti pysähtyi.
 - Kävellään vielä vähän aikaa, hän sanoi.
 Kalle tiesi, että Matti halusi sulatella asiaa vielä vähän aikaa, joten hän käveli ystävänsä vierellä hotellin ohitse.
 - Mä en voi vieläkään oikein ymmärtää tätä, sanoi Matti - mutta ei kai sitä olisi muuta pitänyt ajatellakaan. Kaksi vuotta on pitkä aika nuoren naisen elämässä, varsinkin sellaisten kuin Susanna.
 Vähän aikaa oli taas hiljaista. Matti kääntyi yhtäkkiä ja lisäsi vauhtiaan.
 - Minne sinä nyt...? kysyi yllättynyt Kalle.
 Matti ei vastannut, vaan jatkoi kulkuaan. Kalle lähti seuraamaan ystäväänsä. He kulkivat taas hotellin ohi ja pysähtyivät vasta saman talon edessä, mistä he olivat vähän aikaa sitten lähteneet.
 Matti huokaisi ja lähti kulkemaan talon ovea kohti. Kalle jäi käytävälle odottamaan mitä tuleman piti. Matti painoi ovikelloa.

*** *** ***

Mitä sitten tapahtui, on nyt Sinun käsissäsi! Käykö hyvin vai huonosti, vai hyvin huonosti? =D