Heräsi asia tässä esille eräässä ryhmässä Facebookissa, ja näyttää siltä, että vähän jokaisella on omanlaisensa käsitys siitä, mikä on "pomo" ja sen käyttäytyminen käytännössä, kun puhutaan koirista. Kaikki (nykyään) myöntävät, että ihmiset ovat ne oikeat pomot, jotka määräävät tahdin, mutta sitten siihen se melkein jääkin. Se ihmisen "pomouskin" voi olla vain silmänlumetta lopulta, kun oikein tarkkaan katsotaan. Joidenkin mielestä kun "pomon" tulee pomottaa, ja siihen voi kuulua jos mitäkin väkivaltaisuutta ja alistamista koiraa kohtaan, ikäänkuin luonnollisena asiana.

Osa koiranomistajista on sitä mieltä, että koirilla kuuluu olla keskinäinen arvojärjestys ja koirien tulee selvittää omat välinsä itse, vaikka vahinkojakin sitten sattuisi. Onhan juttu sitten selvä, vai? Sitten kun vähän haastattelee näitä ihmisiä, niin he kertovat, että koirat tahtovat jatkuvasti aina silloin tällöin, usein vielä tiiviimpään tahtiin, ottaa yhteen. Jos juttu on selvä, niin eihän näitä yhteenottoja sitten enää kuuluisi tulla. Oma maalaisjärkikin jo tuossa pitäisi sanoa, että joku asia ei tässä nyt täsmää.

Ja kun ruvetaan puhumaan siitä, kuka koirista on toisten koirien pomo, sieltä tulee niitä asioita, että 'se yksi' dominoi muita; nylkyttämällä, viemällä toisten ruoat, lelut, luut, makuupaikat... "Asennetta löytyy". Niin. Onko se pomon tehtävä? Varastaa kaiken toisilta, mikä vain voimalla irti lähtee? Hmm. Voisin ehkäpä olla tästäkin asiasta eri mieltä.

Omassa koiralaumassani on ollut yksi selkeä johtaja, pikkuruinen russeli-mix Mimi, joka ei mitenkään korostanut asemaansa, ei ottanut sitä itse mitenkään muita dominoimalla tai pomottelemalla. Mimi oli ennemminkin hyvin alistuva ja sopeutuvainen, mutta kuitenkin rohkea. Ystävällinen, luotettava, reilu, oikeudenmukainen ja kaikessa toiminnassaan hyvin selkeä. Silti jopa ihan vieraat ja paljon suurempikokoisetkin koirat kunnioittivat ensinäkemältä Mimiä. Mimi käytti viestinnässään hyvin hienovaraisia ja pieniä eleitä ja äännähdyksiä, joita muut koirat epäröimättä heti ja joka kerta tottelivat. Ilman minkäänlaisia vastaansanomisia. Toisten koirien/kissojen liian rajuksi käyneet leikit/riehut Mimi lopetti yksinkertaisesti astelemalla toisten väliin, lopettaen toiminnan - ja se toimi aina. Mimiä ei meidän ihmisten tarvinnut ojentaa/ohjata käytännössä mistään asiasta koskaan, tämä tuntui tietävän automaattisesti, mikä oli oikein ja mikä väärin perheemme toiminnan kannalta.

Kun Mimi menehtyi, laumamme jäi ilman koirajohtajaa. Tästä on jo vuosia aikaa, mutta edelleen mennään samalla tyylillä. Muut koirat yksinkertaisesti eivät ole "johtajatyyppiä". Pomotteleva, omiva ja dominoiva koira meillä toki on, joka siis EI ole johtaja, vaikka ehkä haluaisikin. Muut koirat eivät tottele, eivät kunnioita, eivätkä käytännössä pahemmin noteeraa muutoinkaan mitenkään. Liiat ahdistelut ja mm. toisten resurssien omimisyritykset lopetetaan aina alkuunsa, ihmisten toimesta. Sitten menee taas pitkä aika siihen, kun seuraavaksi tilaisuuden tullen kokeilee rajojaan. Aika ajoin tuo kiusanhenki pulpahtelee esiin. Laumamme olisi hyvin epäluotettava ja epästabiili, jos meidän Kissi saisi pitää päänsä. Epäsuotuisan käyttäytymisen salliminen yleensä kun vain pahentaa näitä ominaisuuksia ja vahvistaa vääränlaista toimintamallia. Sen seurauksena "johtajuustaistelut" olisivat käytännössä enemmän kuin todennäköistä. Koirat eivät myöskään katso toisiaan koon perusteella, vaan hyvin pienelläkin koiralla voi olla ison koiran ego, joka vain helposti vahvistuu, jos ihmiset sen egon sallivat tulla esiin.

Ryhmässä myös kysyttiin, että onko aina vanhin koirista koirien johtaja, ja vahvistavatko ihmiset näiden johtajuutta. Monihan pitää tätä näköjään ihan itsestäänselvänäkin, että ikäänkuin ihmisten 'kuuluu' vahvistaa vanhemman johtajuutta suhteessa toisiin koiriin. Minusta se on taas käsittämätöntä. Jollei vanhin ole johtajatyyppiä luonnostaan, niin sillähän aiheutetaan tälle vanhimmalle koiralle vain turhaa stressiä antamalla sen niskoille vastuuta, jota se ei halua kantaa. Siitä taas voi seurata muunlaisia ongelmia, jo ihan terveydenkin kannalta. Jatkuva stressi ei tosiaankaan ole hyvä olomuoto, koirallakaan.

Koira, joka luontaisesti pitää johtajan aseman, ilman ärräpäitä ja sen kummempia vaatimuksia, saa johtajuutensa pitää. Mutta ei koiralauma tällaista johtajaa hyvin toimiakseen tarvitse. Kotikoirien resurssit (ihmiset, ruoka, turvapaikka, terveys, liikunta/leikit/harrastukset ym.) on ihmisten hoidettava niin, että kunkin koiran perustarpeet tulevat täytetyksi kunkin koiran oman luonteen ja tarpeen mukaan. Silloin lauma on tasapainoinen ja kiistaton. Myös silloin, kun ihmiset eivät ole paikalla. Vaikkei kukaan koira olisi toisen koiran silmissä toisen ylä- tai alapuolella.

Tämä on oma mielipiteeni lukemieni uusien tutkimusten (perustuen villikoiralaumojen laumahierarkiaan) ja oman käytännön seuraamisen kautta, perheessä, jossa on kolme tai enemmän koiria yhdessä. Heräsikö ajatuksia tai kysymyksiä?