Täsä o tänäpe ollu taas sellane niiskutuspäivä. Isäntää ikävä. Kyl tää ihmetyttää ja kovaste välil, et mitä mee oikkee ollaa ajateltu, ku ollaa ittemme tähä tilanteesee laitettu. Nii olis välil kova halipula, että!

Tein sit mitä vaa, ni koko aja tul miälee, kui kiva olis jos... isäntä olisis just siin tilantees ollu koton. Viäres kosketeltavan, puhuteltavan. Mukku ei ollu. Lujin kirjaa, ja vaiks se koski koirie kouluttamist, siit tul jonku kummallise aasinsillan kaut isäntä taas miälehe - ja mul het tippa linssis. Kattelin telkkaaki sit vähäse aikkaa, ku en oikkee pystyny keskittymähä töihi ja siäl ol jonku pariskunnan olemises vaikeuksii - ja taas mää niiskutin. Selasin puutarhalehtee ja siitäki sain silmät kosteiks. Iha mahrotont.

Rupesin sit ottamaa lähikuvii noist tulppaaneist, ku nee tuntuva komistuvav vaa.

Vauhril nee aukkeeva tääl sisälämpötilois ja tosa olkkarim pöyräl viäl hohkaa takan lämpöki, mikä vanhentaa tulppaanei äkkii. Mut kyl nii kauneit ova, et ruusuist melkkest kävisivä noi kukat.

Ja siv viäl likkaki ov vissii poikaystäväs kans riirelly, eikä enää oikkee tiär ittekkää, et ovakko viäl yhres vai eivä. Kovil ottaa kummiski. Ei tää elämä ain helppoo ol. Mut onneks ei kukkaa nii ol väittänykkää.